Tunnilla kuulen joskus ystävällisiä naurahduksia, kun muistutan ryhmäläisiä hengittämisestä. Eihän kukaan pysty tekemään mitään, jos ei hengitä. Ei niin, mutta usein käy myös niin, kun liikaa alamme pinnistelemään tai ajatuksemme lähtevät jonnekin omille teilleen, saattaa olla ettemme keskity hengittämiseemme, tai ainakaan sen rauhoittamiseen, mitä usein tunneilla myös harjoittelemme.
Tietyissä asennoissa näkee, että leukapielet kireänä tai rystyset kireänä puristetaan menemään ja silloin on ehkä hyvä, että joku muistuttaa siitä hengittämisestä. Sillä käytännössä näen, kuinka saman tien hartiat rentoutuvat, uloshengitys pitenee ja muutama otsaryppykin silenee.
On hyvä oppia ihan vain havainnoimaan milloin jännittää kehoaan ja milloin oma hengityskin muuttuu pinnalliseksi. Kun sen oppii huomaamaan mahdollisimman usein, sitä voi halutessaan helpommin säädelläkin. Erityisesti uloshengityksen kanssa voimme hätäillä ja unohtaa rauhassa hengittää sieltä vatsan pohjasta asti. Ei ole siis aivan tuulesta temmattua, kun pinnansa menettänyttä ihmistä kehoitetaan hengittämään muutamia kertoja ihan rauhassa. Parin hengenvedon sijaan omaa hengitystä voisi tietoisesti rauhoittaa muutaman minuutin verran, mutta kokeilemalla löydät itsellesi parhaimman tavan. Aluksi voit kokeilla ihan vain hengittää rauhassa hieman pidempään ulos, ja vähän lyhyemmin sisään. Laske rauhassa kuuteen kun hengität ulos ja neljään, kun hengität rauhassa sisään. Yleensä myös nenän kautta hengittäminen rauhoittaa hengitystämme.